2

Kello neljätoista kaksikymmentä viskasin reppuuni vihon ja lyijykynän nysän. Tunnollisena oppilaana en voinut lintsata oppitunteja, vaikka en kyllä niissä paikalla ollutkaan. Koko päivän pohdin, miksi yksinäisen miehen kohtalo minua kiinnostaa. Luultavasti hän taas istuu siellä –  omalla paikallaan. Tai jos ei istu, niin sitten hän on päättänyt, ettei enää halua tutkia ihmisiä juuri sillä huoltoasemalla. 

Välinpitämättömyydellään hän oli tuonut huoltoaseman kahvioon jotain ylimääräistä –  hän sekä oli paikalla, että ei ollut. Oli läsnä, mutta ei ollut. 

Aiemmin en ollut pohtinut häntä. Olin huomannut, että hän istuu harmaine silmineen aina saman pöydän takana. Hänellä oli aina samat vaatteet ja poissaoleva katse. En voi olla varma, mutta luulen, että hän huomasi kaiken mitä kahviossa tapahtui. Koskaan hän ei hiiskahtanut sanaakaan.

Vanhat, likaisiin vaatteisiin pukeutuneet, haisevat miehet olivat vallanneet kahvion. Heillä oli korttipeli kesken, ja aamuinen tyttö kantoi pöydästä tyhjiä laseja tiskin taakse.

Pysähdyn nojaamaan tiskiin ja hengitän syvään. Juoksin koko matkan joten pulssini on korkea, ja luultavasti vain kiihtyy kun huomaan, että mies ei vieläkään ole paikallaan. 

– Mitä se minua liikuttaa, sihahdan puoliääneen kuin vakuuttakseni itseni. Mutta ei se auta. Seuraava lause jonka kuulen sanovani on suunnattu sille pullukalle tytölle. – Onko jotain sattunut? Täällä on aivan erilainen ilmapiiri kuin ennen.

– Ai, sinäkin huomaat sen. En uskonut, että muut voivat havaita, että täällä leijuu vieläkin viha, tyttö puhelee. Kun hän nostaa päänsä ja huomaa keskustelvansa todellisen ihmisen kanssa hän ottaa askeleen taaksepäin, mutta jatkaa: – Olen ollut allapäin riidastamme lähtien. Minä olin onnellinen. En ymmärrä miksi hänen täytyi tulla tänne, vaikka ei koskaan käynyt täällä. Nyt työpaikkani on kuin helvetti, tai ainakin mielikuvani siitä.

– Mistä sä puhut? hätkähdän. – Miten niin ei käynyt täällä? Hänhän melkein asui täällä.

Katsomme toisiamme kummastuneina. Emme hetkeen sano sanaakaan. Sitten hän jatkaa: – Poikaystäväni tuli eilen tänne ja lemppasi minut. Mitä sä luulit, että on tapahtunut?

Pudistelen päätäni. – Aivan. Tiedätköhän sinä, missä se mies on joka tapasi istua aina tuolla?

Tytön vuoro hätkähtää kysymystä.

–Ai. Sä puhut siitä, kapea kasvoisesta miehestä. En mä ole aatellut, missä hän voisi olla. Asiakkaita tulee ja menee. 

Olen kummissani. En voi ymmärtää omaa pakkomiellettäni, mutta en myöskään tytön välinpitämättömyyttä. Hän ei ole ajatellut! Onkohan läskin alla enää aivoja jäljellä?


–Okei. Heippa.