3

Aina kun kuljin huoltoaseman ohi silmieni edessä alkoi kummitella harmaa silmäinen mies. Pystyin kuitenkin jo keskittymään oppitunneilla. Välillä kadulla kävellessäni jonkun samea katse sai ajatukseni vaihtamaan suuntaa ja jäin hölmistyneenä seisomaan keskelle jalkakäytävää.

En poikennut hakemaan kahviosta kahvia koko syksynä. En tiedä miksi välttelin paikkaa.En ole varma halusinko tietää oliko mies palannut. En halunnut välittää hänestä. Ihmiset haluavat olla itsenäisiä ja hallita itsevaltiaan tavoin ainaki omaa itseään.

Joululoman jälkeen en pystynyt tekemään enää läksyjä. Oppitunneilla ajatukseni kulkivat omia polkujaan, harvoin edes sivusivat fysiikan lakeja tai maailman historian käännekohtia.

Vähän ennen koeviikkoa paras kaverini tuli puhumaan kanssani. Hän oli huolissaan minusa, olin kuulemma ollut omituinen koko vuoden. Hän sanoi huomanneensa minun olleen paljon hajamielisempi kuin ennen.

– Jos sua vaivaa joku asia, niin voit puhua minulle. Jotakin on tehtävä. Et sä ole enää normaali, et pysty keskittymään mihinkään.

Yritin vakuutella hänelle, että minulla ei ollut mitään hätää. Silloin tajusin, että minulla on maaninen pakkomielle.


Vihdoin kokosin itseni ja astuin huoltoaseman kahvioon. Ovella pysähdyin ja annoin katseeni kiertää koko huoneen. Pettymys valtaa minut. Olin uskotellut itselleni, että kaikki olisi ennallaan, maailma takaisin omilla raiteillaan.

Kassatiskillä vaalea myyjätär hymyilee ja kysyy haluaisinko jotain muuta kahvini lisäksi. Hänen puhelunsa pysähtyy ja hän katsoo minua tarkasti.

– Sinähän kyselit silloin kerran siitä miehestä. Minun täytyi ihan kysyä pomolta asiasta. Kuukausi sitten meille tuli kortti, jonka varmaan haluaisit nähdä.

Aluksi en ymmärrä mistä myyjätär puhuu. Sitten tunnistan, että hän on sama tyttö jolta kysyin harmaasilmäisestä luihusta. Nyt tytön vartalolta on vain tippunut useita kiloja pois. Hän näyttää paljon nuoremmaltakin.

Tyttö ottaa tiskin alta kortin ja ojentaa sen minulle. Kortin kuvassa palmut huojuvat auringon laskiessa meren ylle. Takana on vain muutama sana, kirjoitettuna kevyesti – huolimattomasti.

"Olen mennyt iäksi. Elämä jatkuu, mutta ihminen takertuu."

Outoja sanoja, ajattelen. Tyttö keskeyttää mietteeni ja sanoo: – Luulen, että tuo on häneltä. Kuukausi ennen korttia näin laihan miehen vetävän matkalaukkua. Hän pysähtyi tuonne jalkakäytävälle. Minulla oli silloin paljon työtä, enkä ole varma näinkö oikein. Luulen niin.

2

Kello neljätoista kaksikymmentä viskasin reppuuni vihon ja lyijykynän nysän. Tunnollisena oppilaana en voinut lintsata oppitunteja, vaikka en kyllä niissä paikalla ollutkaan. Koko päivän pohdin, miksi yksinäisen miehen kohtalo minua kiinnostaa. Luultavasti hän taas istuu siellä –  omalla paikallaan. Tai jos ei istu, niin sitten hän on päättänyt, ettei enää halua tutkia ihmisiä juuri sillä huoltoasemalla. 

Välinpitämättömyydellään hän oli tuonut huoltoaseman kahvioon jotain ylimääräistä –  hän sekä oli paikalla, että ei ollut. Oli läsnä, mutta ei ollut. 

Aiemmin en ollut pohtinut häntä. Olin huomannut, että hän istuu harmaine silmineen aina saman pöydän takana. Hänellä oli aina samat vaatteet ja poissaoleva katse. En voi olla varma, mutta luulen, että hän huomasi kaiken mitä kahviossa tapahtui. Koskaan hän ei hiiskahtanut sanaakaan.

Vanhat, likaisiin vaatteisiin pukeutuneet, haisevat miehet olivat vallanneet kahvion. Heillä oli korttipeli kesken, ja aamuinen tyttö kantoi pöydästä tyhjiä laseja tiskin taakse.

Pysähdyn nojaamaan tiskiin ja hengitän syvään. Juoksin koko matkan joten pulssini on korkea, ja luultavasti vain kiihtyy kun huomaan, että mies ei vieläkään ole paikallaan. 

– Mitä se minua liikuttaa, sihahdan puoliääneen kuin vakuuttakseni itseni. Mutta ei se auta. Seuraava lause jonka kuulen sanovani on suunnattu sille pullukalle tytölle. – Onko jotain sattunut? Täällä on aivan erilainen ilmapiiri kuin ennen.

– Ai, sinäkin huomaat sen. En uskonut, että muut voivat havaita, että täällä leijuu vieläkin viha, tyttö puhelee. Kun hän nostaa päänsä ja huomaa keskustelvansa todellisen ihmisen kanssa hän ottaa askeleen taaksepäin, mutta jatkaa: – Olen ollut allapäin riidastamme lähtien. Minä olin onnellinen. En ymmärrä miksi hänen täytyi tulla tänne, vaikka ei koskaan käynyt täällä. Nyt työpaikkani on kuin helvetti, tai ainakin mielikuvani siitä.

– Mistä sä puhut? hätkähdän. – Miten niin ei käynyt täällä? Hänhän melkein asui täällä.

Katsomme toisiamme kummastuneina. Emme hetkeen sano sanaakaan. Sitten hän jatkaa: – Poikaystäväni tuli eilen tänne ja lemppasi minut. Mitä sä luulit, että on tapahtunut?

Pudistelen päätäni. – Aivan. Tiedätköhän sinä, missä se mies on joka tapasi istua aina tuolla?

Tytön vuoro hätkähtää kysymystä.

–Ai. Sä puhut siitä, kapea kasvoisesta miehestä. En mä ole aatellut, missä hän voisi olla. Asiakkaita tulee ja menee. 

Olen kummissani. En voi ymmärtää omaa pakkomiellettäni, mutta en myöskään tytön välinpitämättömyyttä. Hän ei ole ajatellut! Onkohan läskin alla enää aivoja jäljellä?


–Okei. Heippa.

1

Luokka oli täynnä nuokkuvia opiskelijoita. Oli kuin kaikilta olisi yöunet jääneet välistä, eikä kukaan jaksanut nostaa katsettaan liitutaulua kohden.

Takarivissä join kahviani ja tuijotin pulpetin muovisia puukuvioita. Opettaja puhui jostain kemosynteesistä joka ei kuulemma ole sama asia kuin fotosynteesi. Oppitunti soljui toisesta korvasta sisään ja heti toisesta ulos, sillä ajatukseni eivät kyenneet rekisteröidä mitään. Näin silmieni edessä kangastuksen omaisesti harmaat sameat silmät ja kapeat kasvot. En saanut häntä mielestäni.

Harmaat silmät piinasivat minua koko päivän. Välillä kuvittelin hänen kävelevän minua vastaan koulun käytävällä likaisissa verkkareissaan. Ennen ruokailua kaverit yrittivät ottaa minutkin mukaan keskusteluun. Ruokalassa he luovuttivat, kun mulkaisin heitä ilkeästi.

Katsoivat minua oudosti ja jatkoivat juttuaan. En antanut sen häiritä vaan mietin mahdollisia skenaarioita. Joku oli muuttunut huoltoasemalla, mutta miksi ja milloin.

Olin niin omissa maailmoissani, että en muista mitään ystävieni ruokalassa käymästä keskustelusta. Muistelen vain, että he kehittelivät minulle jotakin rakkaussuhdetta. Perustelivat sillä minun poissaolevaisuuteni.

Alku

Hänellä oli harmaat silmät joiden lävitse hän tarkkaili elämää. Välinpitämättömällä katseellaan hän luotasi kaikki huoltoaseman asiakkaat. Hänen edessään oli aina take away- kupillinen kahvia. Koskaan en nähnyt hänen siitä juovan, hän siveli välillä vaaleaa partaansa.

Kokonaisuudessaan hän näytti verkkareissa ja kuluneessa paidassaan luihulta – viekkaalta kuin kettu. Häneltä vain puuttui kirkas katse sameista silmistään.

Kun ryntäsin huoltoasemalle ostaakseni kupin kahvia, vaikka olinkin jo myöhässä koulusta, hän ei enää istunutkaan paikallaan. Se oli tyhjä.

Kassalla seisova nuori pyylevä tyttö näytti olevan poissa tolaltaan, kuin kone hän luetteli kahvikupin hinnan. Otti rahat vastaan ja melkein unohti antaa vaihtorahan. Minun täytyi juosta ehtiäkseni biologian tunnille.